keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista"

Loppukevään Maailma kylässä festarit lähestyvät. Suunnittelu on jo täydessä käynnissä. 

IT-lehdessä julkaistiin joku aika sitten juttuni sambialaisesta Constance Hambwalulasta, joka on tehnyt pitkän uran vammaisjärjestö ZNAPDin johtajana Sambiassa. Köyhien vammaisten ihmisten ihmisoikeudet ja toimeentulon parantaminen ovat Hambwalulalle sydämen asioita.

ZNAPDilla 
on ollut yhteistyötä Invalidiliiton kanssa ainakin 15 vuotta.


Photo: Riitta Skytt
“Minäpä näytän kuinka maissintähkän voi ottaa mukaansa kuin pienen käsilaukun”, Hambwalula esittelee.
Pari vuotta sitten vierailin Constancen kotona. Tulin keskelle remonttia lautakasojen ja maalipurkkien sekaan. Kaiken keskellä tapasin hänen poikansa, miniänsä ja soman pienen lapsenlapsen.
 
Photo: Riitta Skytt
Constancen miniä seuraa silmätarkkana miten hienosti poika syö.
Ensimmäiseen lapsenlapseen höpsähtäneet isoäidit ovat kaikkialla samanlaisia. Sitä kutittelua ja kujertamista: “Hymyile vähän mummille!”

Kuva. Riitta Skytt
Hambwalulan ensimmäinen lapsenlapsi on mummin silmäterä.

Constancen rapattu talo on kuoppaisen hiekkatien varrella eteläisessä Afrikassa, Sambian toiseksi suurimman kaupungin, Ndolan laidalla.

Ympärillä on lukematon määrä samantapaisia taloja. Toisissa repsottavat aaltopellit ja toisista taloista on pidetty parempaa huolta. Tämän talon pihapolku on huolella harjattu ja taloa ympäröi vihreä nurmikko. Aidan vieressä kasvaa tuuhea moringa-puu. Jossain talon takana kotkottaa kanoja. Kaikki on siistiä ja kodikasta.

Photo: Riitta Skytt
Moringa oleifera on afrikkalainen ihmepuu, joka paikallisten mukaan parantaa lähes kaikesta. Sen terveellisiä lehtiä voi syödä ja niillä on torjuttu nälänhätää.
Monien hankkeiden mummi

Sohvalla 56-vuotias Constance syöttää puuroa nappisilmäiselle vauvalle, jonka ruokahalua mummin ihasteleva mekastus ei tunnu haittaavan.

“Harmillista, että taloni on nyt tässä kunnossa, haluaisin, että kaikki on järjestyksessä”
, Hambwalula sanoo.

Remontti on vain yksi Hambwalulan monista projekteista. Hän on Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen, ZNAPDin toiminnanjohtaja. Jo 15 vuotta yhdistys on toteuttanut vammaisten ihmisten työllistymis- ja toimeentulohankkeita eri puolilla Sambiaa Invalidiliiton tuella.


Photo: Riitta Skytt
Yksi ZNAPDin toimeentuloryhmistä on ompelimo, jossa vammaiset ihmiset oppivat ammatin. Siellä ommellaan koulu- ja juhlapukuja. Tietysti myös arkivaatteita. Toimipiste on Chililabombwessa, lähellä Kongon rajaa.
Polkupyörällä yönselkään

Hambwalulan tie vammaisjärjestön johtajaksi on ollut pitkä ja kivikkoinen.
“Olin perheemme ainoa vammainen lapsi. Äidillä oli yhdeksän lasta. Minulla on paljon  enemmän sisaruksia, koska isällä oli kolme vaimoa. Me lapset elimme kuitenkin aivan kuin meillä olisi sama äiti”, Hambwalula kertoo.
Tänä päivänä moniavioisuus on Sambiassa lailla kielletty, mutta perinne elää eteläisissä maakunnissa.


Photo: Riitta Skytt
Polkupyörä on tärkeä liikkumisväline Afrikan maissa.
“Äiti kertoi kuinka sairastuin polioon. Olin juuri oppinut istumaan, kun sain yöllä korkean kuumeen. Asuimme tavallisessa kylässä Etelä-Sambiassa eikä siellä ollut mitään kuljetusmahdollisuuksia. Onneksi isällä oli polkupyörä ja sillä äiti lähti viemään minua kaukana olevaan terveyskeskukseen.

Pilkkopimeässä hän polki ja polki, kunnes rengas osui kiveen ja me kaaduimme. Äiti sai ison haavan ja putosi puroon. Onneksi siellä ei ollut krokotiileja! Ne olisivat haistaneet, että äidistä valui verta. Lähellä asuvat ihmiset kuulivat kuinka me itkimme ja tulivat katsomaan mikä oli hätänä. Aamulla he vetivät meidät härillä terveyskeskukseen. Minulle ei ollut mitään tehtävissä ja äidin paranemiseen kului viikko”,
Hambwalula kertoo.

Photo: Riitta Skytt
Aurinko nousee.
Polio on tullut takaisin

Nykyisin kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen. Polio oli tarkoitus kitkeä maailmasta vuoteen 2018 mennessä, mutta vuonna 2015 kaikkiaan 21 ihmistä on sairastunut. Nigeriasta on tullut hälyttäviä uutisia, että kaksi lasta oli halvaantunut sairastuttuaan polioon.

Photo: Riitta Skytt
Kaikki lapset saavat Sambiassa poliorokotuksen.

WHO:n mukaan myös Pakistanista ja Afganistanista on tänä vuonna raportoitu poliotapauksia. 
Suomessa maksuton poliorokote kuuluu kansalliseen rokotusohjelmaan. Viimeinen poliotapaus oli Suomessa vuonna 1985.

Kutsumus ja kunnianhimo

“Olin parempi keskittymään, koska en pystynyt juoksemaan muitten perässä. Pärjäsin hyvin koulussa ja pyrin sen jälkeen sairaanhoitajakoulutukseen. Minulle sanottiin etten selviäisi siitä työstä. Olin niin pettynyt!”, Hambwalula kertoo.

Sen jälkeen hän opiskeli ompelijaksi. “Mutta halusin haasteellisempaa hommaa”, hän sanoo. Hambwalula lähti vielä kerran opiskelemaan ja hän valmistui opettajaksi. Silti hänestä tuntui, että jotain puuttui.


Photo: Riitta Skytt
Sambiassa monia asioita kerrotaan sarjakuvan  muodossa. Tässä sarjakuva kansalaistoiminnasta.

Toimittuaan pari vuotta opettajana vammaisten oppilaitoksessa Habwalula löysi järjestötyön. Työntäyteisten vuosien myötä hän nousi Sambian liikuntavammaisten ihmisten yhdistyksen toiminnanjohtajaksi.

“Olen hyvin kunnianhimoinen ja tiesin heti, että tämä oli se puuttuva pala! Yksi tämän työn suurimpia haasteita on poliitikkojen valtava tietämättömyys vammaisille kuuluvista ihmisoikeuksista. On kuin hakkaisit kiveä”
, sanoo Hambwalula. 

“Löydän onneni vammaisuutta käsittelevistä aiheista. Näen unta vammaiskysymyksistä, minä juon niitä, syön niitä, seurustelen vammaisuuteen liittyvien asioiden kanssa. Menetin avioliittoni, koska minulla oli toinenkin aviomies –  vammaistyö. Sen kanssa minulla on onnellinen avioliitto, mutta myös paljon haasteita ja sydänsuruja”, Hambwalula kuvailee vuolaaseen tapaansa. 

Asenteita ja taikauskoa

Monissa Afrikan maissa kielteiset asenteet ja uskomukset vammaisuutta kohtaan ovat vahvoja. Vammainen lapsi on edelleen suuri häpeä perheelle.

Sambiassa kuunnellaan paljon radiota ja siksi Hambwalula käy mahdollisimman usein puhumassa paikallisradiossa vanhemmille, jotka edelleen piilottelevat vammaisia lapsia jopa naapureilta.
Hän tukee vanhempia sanomalla
: "Pliiiiis vanhemmat! Älkää pelätkö! Te ette ole syyllisiä tai vastuussa lapsenne vammaisuudesta. Ei edes Jumala pidä teitä vastuullisena”.


Photo: Riitta Skytt
Ndola, Sambia
Taikausko elää myös voimakkaana. Me sylkäisemme olkamme yli, kun musta kissa kipittää tien poikki. Sambiassa raskaana oleva nainen sylkäisee monta kertaa vatsansa päälle, jos hän tapaa vammaisen ihmisen tai tämä katsoo naista silmiin. 

Hambwalula kertoo: 
“Nainen pelkää, että vammaisen henki menee hänen sisäänsä ja vahingoittaa lasta. Sanon naisille aina: Älä ole huolissasi, minun tai jonkun toisen vammaisen ihmisen takia sinä et saa vammaista lasta. Jos lapsi syntyy vammaisena, se vain syntyy. Syljit tai et. Vammaisuus ei ole maailman loppu.”

Muutosten aika

Sambiassa eläkeikä on 60 vuotta ja muutaman vuoden kuluttua Hambwalula jää eläkkeelle. Hänen äänessään on haikeutta: “Kun sanon järjestölleni ja toimistoni väelle bye bye – se on vaikea hetki. On kuin erottaisin osan itsestäni. Olen saavuttanut paljon hyvää, mutta se ei ole parasta. Tehtävää on paljon jäljellä.

Vielä sanon itselleni joka aamu: Nouse ylös Constance ja mene tekemään jotain järjestösi hyväksi. Tee jotain mitä et ole ennen tehnyt!”


Photo: Riitta Skytt

maanantai 16. tammikuuta 2017

Rajoita, kiellä ja karsi

Harmaan kelin myötä on hiipinyt jäytävä ärtymys. Joka puolella tuntui olevan esillä viesti siitä, että konmarita, karsi, kiellä ja rajoita niin elämäsi järjestyy ja kevenee. 
Uusi hallitus on olan takaa karsinut ja kieltänyt eikä se ei näytä helpottavan ihmisten elämää. Kun ihminen tekee sen itse, niin simsalabim, tapahtuu ihme.
Niukkuudesta käyty Facebook keskustelu herätti ajatuksia.


Olen 61 vuotias ja alkanut ymmärtää ettei minulla ole rajattomasti aikaa, ehkä siksi ärsyynnyn näistä jatkuvista kieltäytymis- ja karsimisjutuista. Suurin osa tavallisista ihmisistä joutuu jättämään asioita väliin, koska heillä ei ole niihin varaa tai terveys ei salli. 
Mielestäni elämä tuo aikaa myöten tarpeeksi esteitä olemiselle ja tekemiselle. Miksi pitää vielä itse kieltäytyä? Kaikki me tunnemme niitä happamia elämänilon vähättelijöitä, jotka ovat tulleet toimeen yhdellä puserolla, vanhoilla kengillä ja tonnikalamakaronilla. Kuinka paljon peiteltyä kateutta mahtaa taustalla olla? 



On toki muitakin
iloja kuin kuluttaminen. Mutta inhoan sitä elämälle kitsasta asennetta, että jos ei aina laita ruisleipään puolet petäjäistä, niin se on suuri surkia synti. 
Eiköhän elämä karsi ja hallitus loput, miksi siihen päälle on vielä itsekin kiellettävä. 
”Suu säkkiä myöten” -ajatukseen sisältyy usein pieni paheksunta heinäsirkkoja ja iloisia hummailijoita kohtaan. Toisessa Facebook-jutussa paheksuttiin niitä, jotka surun ja sairauden keskellä saivat voimaa ja kestävyyttä itsensä meikkaamisesta.

Leivotaan täysrukiisia leipiä, syödään jälkkärit ensin ja juodaan liikaa, maalataan naama ja ripustetaan päälle kaikki kimaltava mistä tykätään ja valellaan itsemme hajuvedellä. Ostetaan hömppää ja ollaan kurittomia, juorutaan, isketään vääriä miehiä ja syödään krapulapitsaa. Kyllä elämä senkin karsii, koska ei sitä kukaan kauan jaksa, mutta edes joskus. Ettei aina elettäisi kiellon kautta.

Kohtuus on vaikea asia. Koen sen niin, että siihen kuuluu sipaisu voita, (koska se on epäterveellistä) hipaisu hajuvettä (koska hajuallergiset... tai hajuveden kalleus... tai…) Kohtuus ja niukkuus ovat sukulaisia, serkkuna kieltäymys.

Ei, en halua horjahtaa kohtuudesta, haluan suin päin rynnätä sen läpi, haluan voita ruisleivän päälle niin että siihen jää hampaanjäljet, hajuvettä kaadan niin että pyörryttää. 
Sieltä höyhenpatjan uumenista kömmitään kun jaksetaan tai tilataan joku nostamaan.

Vielä ei ole elämäntapalakia, mutta lähellä ollaan. Aamulla radiossa päiviteltiin sitä, kuinka jotkut tupakoivat ulkona ulko-oven edessä. Radioon soitti hänkin, joka halusi kieltää kokonaan tupakoinnin ja tupakka valmisteiden tuomisen Suomeen. 
Yritin lohduttautua sillä, että jos ulkona tupakointia nimitetään vakavaksi ongelmaksi, niin meillä on vielä asiat aika hyvin.

Itse en polta, mutta juttelen mielelläni meidän talon piharöökaajien kanssa. Parempia ystäviä me olemme, kuin niiden naapureiden kanssa, jotka tutkivat roskani ja jättävät moitelappuja roskikseen, kun en taaskaan ole litistänyt maitopurkkeja.

Viimeksi, kun olin vähän pitempään sairaalassa, ja välillä oli sellanen olo, että oliko tämä nyt tässä, niin ensimmäisiä ajatuksia tokenemisen jälkeen oli uskaltaisinko vielä lähteä reissuun ja mihin. Vasta sitten laskin rahat. Ja kaivoin nekin säästöt, joilla piti varmistaa kohtuullisuus pahoina päivinä. Kierros pahoja päiviä oli jo.

Nämä hyvänelämän luterilaiset, saarijärvenpaavon ja itsensäruoskijoiden perilliset, jotka oikeamielisyydessään lataavat elämää kuivattavia artikkeleita someen, he saavat minut tukehtumaan latteeni ja croisanttiini.  
Ei meilläkään carpacciota syödä joka päivä, lanttuhaudikas on ihan hyvää, mutta herranjestas, ei se sentään ole elämän ainoa eväs.

maanantai 22. elokuuta 2016

Ruoka on ihmisoikeus

Olin viikonlopun kuntoutuksessa. Potilasyhdistykseni oli järjestänyt vallan mainion muutaman päivän kokoontumisen kuntoutuskeskukseen. Saimme nauttia kuntosalista, vesijumpasta ja runsaista aterioista monta kertaa päivässä.


Palautekeskustelussa ruoka ja sen terveellisyys nousi esiin. Laatuun ja valikoimaan ei oltu täysin tyytyväisiä. Ja kuten moni tietää, näissä buffet-pöydissä on varmasti tarpeeksi proteiineja, vitamiineja ja kaikkea sitä, mitä ihminen tarvitsee ja paljon liikaakin. Maistuuko se hyvältä tai sopiiko syöjän maailmankuvaan on sitten toinen juttu.


Älkää kiusaantuko. Muistan lapsuudesta ihan hyvin painostuksen jäähtyvän lautasen ääressä niistä nälkään kuolevista Afrikan lapsista. Sillä on velliä vedelty. Ei se maito- ja ohralitku silti yhtään paremmalta maistunut, vaikka telkkarista näki Biafran pallovatsaisia lapsia, joilla oli kärpäsiä silmissä.



Kun liian lihapainotteinen ruoka on kuntoutuksessa harmittava juttu, niin jossain takaraivossa 60-lukulainen minussa inisee, että tuttuni Sambiassa syövät lehdistä tehtyä muhennosta, koska muuta ei ole. Silti tiedän, ettei näitä asioita voi, eikä kannata vertailla.

Suurin osa kuvista: pixabay.com
Kuitenkin on kerrottava: Kesällä YK:n alainen Maailman ruokaohjelma WFP julisti korkeimman tason hätätilan kuivuuden koettelemille alueille eteläisessä Afrikassa. Hätäapua tarvitsee yhteensä 18 miljoonaa ihmistä seitsemässä maassa, joista Sambia on yksi. Etiopiassa on pahin kuivuus 50-vuoteen.
Kun sateet tulevat, monet nälkäiset pienviljelijät ovat jo syöneet siemenviljat, eikä heillä ole mitä kylvää.


El Niño -sääilmiön takia viljelykasveja on tuhoutunut ja viljasadot ovat epäonnistuneet eteläisessä Afrikassa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO sanoo, että maailmassa on noin 795 miljoonaa aliravittua. Jos lukua on vaikea hahmottaa: Vuonna 2013 Euroopan väkiluku oli 742,5 miljoonaa. 


Kaikki tämä tarkoittaa, että taas kerran, hätätila koettelee pahiten vammaisia ihmisiä. He viljelevät pienillä pihoillaan mitä pystyvät. Se mitä sieltä saa on päivittäisen ravinnon kannalta äärimmäisen tärkeää. Vammaisille ihmisille ruokavedenkin kantaminen on ongelma, kasteluvedestä puhumattakaan.


Olen keväällä ja kesällä kertonut tapahtumissa ja tiedotteissa Invalidiliiton Toinen ateria -varainhankintakampanjasta, jolla pyritään turvaamaan köyhien vammaisten ihmisten ruokaturvaa Sambiassa ja Etiopiassa. Melkein kaikki tapaamani ihmiset ovat sitä mieltä, että teemme hyvää työtä, mutta he kertovat monia syitä miksi eivät voi osallistua kampanjaan edes 10 eurolla. Olen kuullut tarinoita pienistä eläkkeistä, sairauksista ja niukasta toimeentulosta. Varmasti aivan aitojakin kokemuksia, ei pelkkää tilanteesta luistelua.


Olen miettinyt paljon sitä, mistä johtuu, ettei kaukana asuvien ihmisten hätä, aliravitsemus tai suoranainen nälkä, hetkauta meitä puoleen eikä toiseen. Ehkä pakolaisongelma, Syyrian kriisi, Aleppon pommitukset, kuvat kuolleista tai kauhun lamauttamista lapsista ovat jo niin kovaa tavaraa, että mieli suojautuu ja usko häviää. Usko siihen, että jotain olisi tehtävissä.


Jotain henkilökohtaista ja kannustavaa olisin halunnut kirjoittaa tähän loppuun, mutta en keksi. Olen elämässä saanut kaiken mitä olen tarvinnut ja paljon siitäkin mitä olen ihan vaan ahneuksissani halunnut. 
Mitä todellista kaltaiseni kermaperse tietää nälänhädästä? 
Tilastoja ja uutisia, joita minulla on varaa seurata. Hän, jota se tilasto tai uutinen koskee, ei seuraa niitä. Hänen aikansa kuluu selviämiseen.
“Ajatellaan, että jos kaikista köyhimmät nostettaisiin edes sinne parin dollarin tuloille, sekin vapauttaisi ihmisen pelkästä selviämisen pakosta. Ajattelemaan ja keksimään niitä innovaatioita”, sanoo köyhyystutkija, Jyväskylän yliopiston etnologian dosentti Jukka Jouhki.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Ruokaturvaa ja sydämentykytyksiä

Sambian Rufunsan kylän asukkaita Kuvat kertovat -hankkeen näyttelyn avajaisissa, jossa osallistuneille luovutettiin kiitoskirjat osallistumisesta. Näet lisää kuvia hankkeesta klikkaamalla TÄSTÄ.

Olen tehnyt
Invalidiliitolle kehitysyhteistyöhommia neljän vuoden ajan. Se on ollut kuin rakkaussuhde. Ensin on sekapäisen hurmaantunut – ja valmis tekemään mitä tahansa. Sitten alkaa tulla hiljalleen järkiinsä. Nyt on tullut jo mukaan syvällisempi tutustuminen ja heikkouksien lempeä ymmärtäminen sekä luja kiintymys. 

Mary Mwendan keittiö, jossa hän tekee kaikki perheen ruoat.
Jälleen sydän läpättää kuin suhteen alussa! Tällä viikolla Invalidiliitto on julkaissut uuden varainhankintakampanjan, jossa olen saanut olla mukana. Kampanjan nimi on Toinen ateria. Tutustu klikkaamalla TÄSTÄ.
Kattilallinen nshimaa, joka on sambialaisten perusruokaa.
Se on veteen keitettyä maissipuuroa.
Toinen ateria -kampanja pyrkii turvaamaan Invalidiliiton sambialaisen ja etiopialaisen kumppanijärjestön köyhille jäsenille kaksi ateriaa päivässä.
Marykin keittää nshimaa. Ateria yleensä rakentuu nshiman ympärille.
Se ei tarkoita, että nyt naisten kattiloihin kaadetaan maissijauhoa, vaan sitä, että tukemalla järjestöjen toimeentuloryhmien toimintaa, ihmisillä on mahdollisuus itse ansaita päivän toinen ateria.
Emmi Nuorgam teki maissilättyjä. Nshiman tekeminen osoittautui luultua mutkikkaammaksi. Emmin maissilättyresepti löytyy klikkaamalla TÄSTÄ.
Huippujuttu on, että Tampereen rönsyilevin ruokabloggari Emmi Nuorgam innostui Toinen ateria -kampanjasta ja teki siitä hienon päivityksen. Emmi kokkaili ruokaa afrikkalaiseen tyyliin ja mietti meidän kauppakitinöitämme valtavien ruokavalikoimien edessä. Lue Emmin Toinen ateria -päivitys klikkaamalla TÄSTÄ.

Erilaisista vihreistä lehdistä tehdään muhennosta eli relissä nshiman höysteeksi.
Meille on itsestäänselvyys syödä aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Vammaisille ihmisille Sambiassa ja Etiopiassa edes päivän toinen ateria ei ole itsestäänselvyys. Usein se ainoakin ateria on ravintoköyhää, veteen keitettyä maissipuuroa vihreistä lehdistä tehdyn muhennoksen kera. Vammaiset ihmiset kuuluvat edelleen kehitysmaiden köyhimpiin.
Sambian toimeentuloryhmän vuohia.
Kampanjan varoilla toimeentuloryhmät Sambiassa hankkivat lisää vuohia vuohipankkiin ja viljelyryhmä saa kaivon. Etiopiassa lehmiä hoitava ryhmä saa lisää lehmiä, joiden maitoa ja lantaa he voivat myydä.
Etiopialaisen aterian perusta on injera-leipä,
jonka avulla kaikki herkulliset lisukkeet syödään.

Tämä on ruokaturvan tukemista. Ruokaturva ei ole vain viralliselta kuulostava kehytermi vaan se tarkoittaa, että ihmisellä on kaikkina aikoina riittävästi terveellistä, ravitsevaa ja kulttuurisesti hyväksyttävää ruokaa.

Kehitysmaissa vammaisten ihmisten ruokaturva on heikko ja kun se pettää, ihmiset näkevät nälkää.
Viime vuonna Maailma Kylässä -festareilla Invalidiliitolla oli pikkuinen osasto,
joka esitteli toimeentuloryhmiä.

Ensi viikonloppuna Maailma kylässä -festareilla Invalidiliitolla on osasto 146 melko keskellä Mahdollisuuksien tori telttaa. Siellä esittelemme Toinen ateria -kampanjaa. Tulkaa tutustumaan porukalla. Osastolla esitellään myös kampanjaan liittyen Sambian ja Etiopian kumppanijärjestöjen toimeentuloryhmiä. Jos et pääse tulemaan, jaa kampanjaa somessa, esimerkiksi Facebookissa. Se on jo iso apu. #invalidiliitto #toinenateria

Maaliskuussa IT-lehdessä kerrottiin ruokaturvasta.
Mukana Stellan relissiresepti. Kuvassa ZNAPD -järjestön
henkilökuntaa Lufanyaman viljelyksillä. 
Toinen ateria -kampanjaan voit osallistua kerta- tai kuukausilahjoittajana. Kiitoksena saat sähköpostilla terveisiä Afrikasta kerran kuussa. Uutiskirjeessä kumppanijärjestöjen jäsenet jakavat reseptejään ja kertovat paikallisista ruoista.
Keitettyä kurpitsaa aamiaiseksi.
Ruoat ovat usein melko yksinkertaisia ja kaikkien ruokien raaka-aineita ei meiltä saa. Mutta reseptejä voi vapaasti soveltaa omalla tavallaan, kuten Emmi on tehnyt.
Jaa kokkailukuvia hästägeillä: #toinenateria #Invalidiliitto #kehy
Jaa kuvia Toinen ateria -kokkailustasi ja ruoista Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa tai blogissasi. Hästäg mukaan ja jakoon:  #invalidiliitto #toinenateria  #ruokaturva  #kehitysyhteistyö  #kehy  #agenda2030
Vietetään ystävien kanssa afrikkalaisia iltoja, osallistutaan kampanjaan ja lähetetään someen kuvia ja juttuja aiheesta. Lahjoituksen ei tarvitse olla suuri, pienikin lahjoitus on tärkeä. Kiitos, että luit koko päivityksen, kiitos jakamisesta. :) Tehdään yhdessä hyvää.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Kevään trendikkäimmät taimet

Joka vuosi ajattelen, että tänä vuonna seuraan kevään tuloa jokaisesta sirkkalehdestä alkaen. Sitten tulee niin paljon muuta tekemistä. Yllättäen puut ovat tuuheina ja parveke näyttää harmaalta kaatopaikalta kellastuneine kanervanraatoineen.
 



Espalle on onneksi istutettu tämän kevään trenditaimia, video istutusprojektista ohessa. Ehkä onnistun saamaan omalle parvekkeelle yhden.
Kesäkuussa taas Espan puut puhkeavat pilkkuihin. 

Meidän kaikkien iloksi Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ja Yayoi Kusama hoitavat Espan kesäisen elävöittämisen.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Liian isoja asioita

Olin ajatellut blogipäivitystä siitä missä olin ja mitä ajattelin, kun Tšernobyl räjähti keväällä 1986. Mutta aihe tuntui vähän liian… kuluneelta - kuten missä olit kun Lennon ammuttiin.


Päivi Niemi Hesarin pääkirjoituksessa kirjoitti aiheesta kuten olisin halunnut, jos olisin osannut: Tšernobyl-keväänä syntyi mustikan kokoisia ajatuksia.
Niemi sanoo sen oleellisen: ”Valtavan asian äärellä ihminen alkaa usein ajatella pienen pieniä ajatuksia. Sellaisia mustikan kokoisia.”


Kun ydinlaskeutuma oli liikkeellä huhtikuisena viikonloppuna 30 vuotta sitten, minä pidin rapunovea auki muuttomiehille. Oli ollut kova talvi ja paha kevät. Äitini kuoli tammikuussa ja veljeni oli saanut siitä lisäpontta itsetuhoiselle juomiselleen. Oli hautajaiset, perunkirjat ja perintöriidat. Liikutus virttyneiden villatakkien ja käyttämättömän turkishatun äärellä.


Vihdoinkin asiat
olivat selviämässä. Nelihenkinen perheemme oli muuttamassa ensimmäiseen omaan ja tilavaan asuntoon lähelle keskustaa. Uutta kotia oli kaiken ohessa innokkaasti remontoitu.


Valtavan uutisen edessä väsymyksen sumentamista aivoistani pyörähti mannaryynin kokoinen kiukku: ”Miksi just nyt, kun mä vihdoin saan jotain?”.


Katsoin pihaa ja ajattelin, että lapsiakaan ei voi päästää ulos. Näin meidät laatikoiden seassa, peitettyjen ikkunoiden takana pelkäämässä näkymätöntä. 
Serkkuni oli vähän aikaa sitten kuollut syöpään vähän yli kolmekymmentävuotiaana. Viimeisinä kertoina sairaalassa, kun ei ollut enää mitään sanottavaa, pesin lavuaarissa hänen hikisiä pipojaan. Niistä irtosi muutamia hauraita hiuksia. Ehdin kuvitella, kuinka meidänkin hiuksemme alkavat hiljalleen ohentua ja hiuksia pestessä niitä jää käteen.


Mutta kevät jatkui, lasten uudet koulut ja uusien arkirutiinien käynnistäminen vei ajatukset muualle. Kuten tänäänkin, uutisten kauheudet soljuivat jossain kauppakassien, ylitöiden, auton huoltojen ja kesälomasuunnitelmien taustalla. Anoppi viittasi kintaalla marjasatonsa säteilylle, hän hillosi ja mehusti kuten ennenkin. En muista yhtään sienikastiketta, joka olisi jäänyt syömättä. Sinä kesänä kukaan ei kuitenkaan kalastanut.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Sisällöntuotanto-ongelmia

”Hyvän blogikirjoituksen tulee olla henkilökohtainen.”

Tämä somekouluttajan
ohje on pyörinyt päässäni jonkin aikaa. Minulle on vaikeaa olla aidosti henkilökohtainen. Lainaan mielelläni muitten ajatuksia, kuten kirjailija Eeva Joenpellon hienoa lausetta:”Se etten ole tunteellinen ihminen, ei tarkoita, ettenkö olisi tunteva.”


http://www.melancholiathemovie.com/

Rakastan suurta paatoksellisuutta, patetiaa, mutta ilskon tunteellisuutta. Ja somessa pelataan tunteilla.



Olen someaddikti, jolle helpoin on Instagram. Sinne laitetaan kuvia, jotka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Laitan toki tekstiosaan pari #häsällä varustettua sanaa mukaan, mutta kuvia ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Adobe Post appsilla niihin saa helposti tekstiä täydennykseksi.



Minulla ei ole
selkeää teemaa, josta blogata, ei yhtä harrastusta, johon olisin täydellisesti hurahtanut. Facessakin olen usein se tirkistelijä, joka ihmettelee muitten elämää.



Twitterissä en seuraa Enbuskea tai Stubbia. Seuraan eksentrikkoja, jotka verhoavat itsensä tai elämänsä bisarrilla ja erilaisella tavalla.


Pinterestiin kerään minua koskettaneita outouksia. Kadehdin uskallusta olla sitä mitä haluaa ja reilusti sen yli. Minussa syntyy hytinää, kun joku tohtii lavastaa elämäänsä ohi arjen ja yli vaatimattomuuden. Ihastun oman elämänsä renesanssiruhtinaisiin.


http://www.viralnova.com/portable-animals/

Minä olen
pelkuri. Väistän mielelläni ”oikein” eläviä ihmisiä, astun sivuun ”hyvien ja vaatimattomien”  tieltä. Sivuutan kissakuvat ja jollekin rakkautta vannovat ”jaa tämä omalle sivullesi” kiertävät päivitykset.
Olen hiljaa, kun kohtaan jumalansa löytäneitä ja puren kieltäni, kun kuuntelen mielipiteissään varmoja. Joskus kuitenkin lipsahtaa.

Sarjakuvapiirtäjä Aiju Salminen
Ymmärrän tunteen tasolla tämän päivän Narkissoksia, omaan kuvaansa hukkuvia selfiefriikkejä. On helppoa tuomita heidät ja väittää, että ulkonäkökeskeisyys on pois sielukkuudesta.


Käännän leipätyökseni reseptejä ja olen huomannut, että monet tuntemani ihmiset pitävät pullan ja kakkujen leipomista hyväksytympänä harrastuksena kuin selfieiden ottamista. Valkoisen jauhon, sokerin ja voin syöminen ja muille syöttäminen on siis arvokkaampaa kuin se, että ottaa itsestään kauniita kuvia. Joku tässä ei toimi…. mutta rakastan leivoksia ja kakkuja.



Pidän traditioista silloin, kun ne ovat yhdessä leikittyjä leikkejä, eivät oikein elämisen pakkopaitoja. Perinteet, jotka nostavat pintaan hyviä muistoja, eivät ahdista minua. Perinteet, joiden alla on vaiettua häpeää saavat minut vaivautuneeksi. Jos voin välttää, en osallistu näihin perinteisiin. Omissa häpeämisissä on tarpeeksi kantamista. 



Minun on vaikea uskoa onnellisiin lapsuuksiin. Uskon viihtyisiin hetkiin. Keveisiin, ohimeneviin tuokioihin, jolloin mihinkään ei satu, kaikilla paikalla olevilla on mukavaa eikä mitään tarvitse luvata. Siksi valokuvat ovat niin tärkeitä. Joissain niissä näkyy se lyhyt hetki, jolloin kaikki oli hyvin. Näitä kuvakansioita olen tallentanut Googlen kuviin



Olen pitänyt mukanani Arthur Schopenhauerin ajatusta, jossa on elämän lohdullinen keveys ja onnellisuuden mahdollisuus:

”Onni piilee aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli aurinkoisen lakeuden; pilven edessä ja takana on kaikki kirkasta.”