Valoa pimeässä

Kävin seuraamassa Valopajan eli valaistussuunnittelija Jukka Laineen, taiteilija Janne Parviaisen ja Hannu Huhtamon vetämää reaaliaikaista valomaalausohjelmaa Helsingin Kehitysvammatuki 57 ry:n Ystävätuvassa Abrahaminkadulla Helsingissä.

Pimeässä huoneessa osallistujat tanssivat itämaisen musiikin tahdissa ja maalasivat innoissaan pienillä värillisillä ledeillä sävelien tunnelmia valkokankaalle. Valopajatyöskentelyn hauskuus on se, että kaikki voivat osallistua siihen ja jokainen pystyy nauttimaan valosta omalla tavallaan.

Päätin heti, että tästä on tehtävä juttu Tukilinja-lehteen. Juttua varten kävin parissa Jukka Laineen ohjaamassa valotyöpajassa, kuten Brahenpuiston erityiskoulussa. Jukka on pitänyt valopajoja vanhuksille, päiväkotilapsille, kehitysvammaisille ja muille erityisryhmille. Näin kuinka täysillä lapset ja nuoret uppoutuivat värivaloilla ja leikkieläimillä luomiinsa maailmoihin. Monet heistä, joiden ei ole aina helppoa keskittyä, pystyivät rauhoittumaan pitkiksi ajoiksi valojen ja tunnelmallisen musiikin ansiosta. Kukaan heistä ei pelännyt pimeää.

Kuva: Elisa Veit

“Olen aika varovainen käyttämään sanaa terapia. Tästä ei ole tehty tieteellistä tutkimusta. En lähde kilpailemaan minkään toisen terapiamuodon kanssa tai väittämään jotain. Jos joku haluaa tehdä tästä tutkimusta, olen mieluusti mukana auttamassa. Monet ihmiset ovat sanoneet omasta kokemuksestaan, että tällä on selkeästi terapeuttisia vaikutuksia”, Jukka kertoo.

Asiakkaamme Motiva, asiantuntijayritys, joka kannustaa energian ja materiaalien tehokkaaseen ja kestävään käyttöön, järjesti syksyllä Helsingin Kaapelitehtaalla kansainvälisen BEhavE -konferenssin. Kaksipäiväisessä konferenssissa eurooppalaisten tutkimuslaitosten edustajat esittelivät viranomaisille, yrityksille ja yhteisöille uusimpia energiainnovaatioita ja käyttäjälähtöisiä palveluratkaisuja.

Meridian X  ja pääosin Jaakko, suunnitteli konferenssin ulkoasun, logon, nettisivujen ja muun materiaalin ilmeen. Messu- ja tapahtumapalveluita tarjoava Ständi toteutti ammattitaidolla graafista ilmettä hienosti myötäilevät rakenteet, valot ja äänentoiston. Olimme erittäin tyytyväisiä kokonaisuuteen. Jaakko kertoo tässä linkissä BEhavEsta lisää.

Olin niin ihastunut valomaalaustyöpajoihin, että ehdotin kongressin yhdeksi ohjelmanumeroksi tai somistajaksi Valopajaa. Konferenssi somisteena valo on aineetonta ja ekologista. Valomaalaukset loihditaan ledeillä, ne eivät kuluta paljon energiaa ja kongressin jälkeen ei kenenkään tarvitse huolehtia heitetäänkö käytetyt someet roskiin vai pitäisikö ne varastoida jonnekin ja kuinka pitkäksi aikaa. Avarakatseiset motivalaiset ymmärsivät oitis, että näin saataisiin tavanomaisiin konferenssijärjestelyihin jotain uutta.

Valopajan toteutukset olivat kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkiä koristeita. He saivat ihmiset mukaan valoteoksiin ja konferenssin illallisille Valopaja loihti kokonaisen valoshown, jota yleisö seurasi lumoutuneena.

Konferenssivieraat eivät olleet aikaisemmin nähneet vastaavaa, vaikka monet heistä kiertävät jatkuvasti ympäri maailmaa erilaisissa alan tilaisuuksissa. Valomaalaukset ja -show saivat ihastunutta ja kiittävää palautetta. Osallistujat saivat sähköpostitse muistoksi omat kuvansa.

Hannu Huhtamo maalaa minua valoisaksi Brendan Delanyn ottamassa kuvassa.

"Vuosien varrella olen enemmän kiinnostunut varjojen luomisesta kuin valon luomisesta. Varjosuunnittelija olisi hieno titteli”, Jukka sanoo. Hän suosittelee lukemaan Junichiro Tanizakin kirjan Varjojen ylistys.

Luotettavuus

Asioinnin turvall.

Tietosuoja

Lapsiturvallisuus

Puutarha ilman pöristimiä

Tukilinja julkaisi keväällä juttuni Rikusta.

Kumpulan siirtolapuutarhan kaarevasta puuportista astuu suoraan vihreään paratiisiin. Ilmassa aistii jo syksyä. On vaikea uskoa, että olemme lähellä Helsingin keskustaa.

Maija Karma kuvitti

Onnelin ja Annelin vuonna 1966.

Tapasin täällä vuosi sitten Riku Silanderin, joka opiskelee puutarhuriksi. Kävimme tutustumassa Anneli Munckin viehättävään puutarhaan, jossa Riku auttelee raskaimmissa hommissa. Annelin mökkiin kuljetaan kuin suoraan satuun; Ruusutieltä Orvokkipolulle. Puutarhapöytään oli katettu voileipiä, vadelmia ja punaista mehua. Väkisin tuli mieleen vanha lastenkirja Onnelin ja Annelin talo.

Jos minulla olisi piha, palkkaisin oitis Rikun tapaisen nuoren miehen hommiin. Syvällisellä pohdiskelijalla on kaikki ominaisuudet, joita ainkin minä arvostan. Koon ja komeuden lisäksi hän sai aikaan ja hän suhtautui Annelin hienoihin vanhoihin työkaluihin kunnioituksella. Riku ei tarvinnut mitään pöriseviä masiinoita, työt sujuivat työnnettävällä ruohonleikkurilla ja jykevällä puuvartisella kuokalla.

Hehkutan niitä senkin takia, että meidän pihalla, huoltoyhtiön poika laahustelee edestakaisin lehtipuhaltimentapaisen meteli-imurin kanssa ja pöristää isolla bensamasiinalla kaikki hauskat niittymäiset kukkatupsut tasaiseksi kuin golfkentän. Vaikka siitä on sanottu hänelle monesti ennenkin.

Rikulla on hyvä ehdotus, miksi noista pörisijöistä voisi hyvinkin luopua: “Toisaalta, jos ajatellaan puutarhahommaa, niin tämä on hyvää tekemistä. Tässä lisääntyy motoriikka ja tarkkuus. Vaikkei erikseen mietitä, niin tässä on hyvä silmän ja käden yhteistyö. Tällä metodilla voisi suunnitella kuntoutustakin – ympäristössovellusta kuntoutukseen. Monet ei ajattele sitä, mutta kun itse on tämmönen, että pystyy näkemään eri kantilta tämän hyvät puolet.”Anneli Munck innostuu Rikun näkemyksestä: “Tässä on siitä elävä esimerkki! Olen 84-vuotias ja saan voimani täältä. Koko ajan olen ulkona luonnossa kuten puutarhuri on – ja on hyvä mieli!”

Kosketettavaa luettavaa

Kun kesä oli yhtä pitkää syksyä, voin köpötellä aasinsiltaa pitkin suoraan jouluun.

Istun silmät kiinni ja luen kirjaa. Tunnustelen sormillani otsikkoa. Nyt on pakko luntata. Raotan silmiäni ja luen kankaisista kirjaimista: “Joulu maaseudulla”. Kääntelen tukevia ommeltuja sivuja ja yritän uudestaan lukea sormillani, silmät kiinni. Huomaan olevani joulusaunassa, tuossa on kiuas – onneksi se ei ole kuuma, ja tässä on pikkuinen vasta. Sormeni kipuavat lauteille.

Tein Tukilinja-lehteen n:o 4, alkaen sivulta 10, jutun Kaunis Koskettelukirja -työryhmän valmistamista viehättävistä koskettelukirjoista. 

“Näkövammaiselle lapselle tähtitaivas on käsitteenä täysin abstrakti”, Sylvi kertoo. “Hänen on vaikea ymmärtää asioita, joihin hän ei voi koskea.” Sylvi levittää sinisen kankaan, jossa kimaltavat pienet tähdet. Siinä on Jalopeuran tähtikuvio, Pegasus ja koko pohjoinen tähtitaivas. Jokaisen kuvion yhteydessä on pistekirjoituksella tähtikuvion nimi. Sylvi painottaa, että on tärkeää kehittää näkövammaisen lapsen kykyä hahmottaa abstrakteja asioita. 

Koskettelukirjat ovat näkövammaisten lasten kuvakirjoja, joissa kuvat ovat kolmiulotteisia ja niitä luetaan tunnustelemalla. Kirjojen tekstit on kirjoitettu pistekirjoituksella ja tavallisella tekstillä. Näkövammaisten lisäksi eri tavoin lukemisesteiset sekä moni- ja kehitysvammaiset lapset saavat iloa ja hyötyä koskettelukirjoista. Kirjat kehittävät lapsen mielikuvitusta, luovuutta ja kielen kehitystä. Kirjojen avulla lapset oppivat tulkitsemaan ja hahmottamaan ympäröivää maailmaa, käsitteitä, esineiden toimintaa ja mittasuhteita. Koskettelukuvat parantavat lapsen hienomotoriikkaa ja hänen on helpompi opetella pistekirjoitusta.

Agnostikko Amerikassa

Olin kesäkuussa serkkuni Popsin kanssa South Carolinassa, jossa asuu serkkumme Bettan. Hänen poikansa perhe kuuluu mormonikirkkoon. Heillä on kuusi lasta. Kolmikerroksisessa talossa asuu myös abuela, eli isoäiti, joka on kotoisin Meksikosta. Heillä on kaksi koiraa ja muutama auto, koska siellä päin mihinkään ei pääse ilman autoa. Vanhemmat ovat molemmat töissä ja tekevät pitkää päivää. Silti jostain järjestyi aikaa kutsua meidät syömään, kierrättää meitä eri paikoissa ja huolehtia Granny-Bettanista. Iso talo oli järjestyksessä ja lapset ystävällisiä ja hyvin kasvatettuja.

Five Guysissa hampurilaisella.

Uskonto tuli esiin lähinnä pöytärukouksissa ja siinä, että he kertoivat minä päivinä he menivät kirkkoon. Emme keskustelleet sen kummemmin uskonnosta. Halusimme olla kohteliaita puolin ja toisin.

Yhdysvalloissa sanotaan mormoneista, että he ovat nice people, wacky beliefs, eli kivoja tyyppejä, joilla on outoja uskomuksia. Siltä se minustakin tuntui. Voivatko näin täyspäiset ihmiset vakavissaan uskoa, että New Yorkin lähellä olevalle Kumoran kukkulalle on joskus haudattu kultaisia levyjä? Niihin oli kirjattu hebreaksi ja egyptin kirjoitusmerkeillä tarina, jonka mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen muinaisille amerikkalaisille ja kertoi "täydellisen evankeliumin". Levyistä Joseph Smith kirjoitti Jumalan lahjalla ja voimalla Mormonien kirjan. Kirja on mormoneille pyhä ja se sisältää opetukset. Reissulla mietin monta kertaa, että onko se tämä outo uskonto, joka luo tasapainoisuutta ja antaa voimaa pitää elämä hallinnassa. Sukulaisperhe vaikutti todella onnelliselta ja elämäänsä tyytyväiseltä.

Äiti on vähän väsynyt.

Tuomas Niskakankaan tänään ilmestyneessä Hesarin jutussa, "Amerikan uskonto", puhutaan täydellisistä mormoniperheistä. He viettävät perheiltoja, osallistuvat kirkon vapaaehtoistyöhön ja opiskelevat. Minulla oli vain kaksi lasta ja muutama huone kerrostalossa. Elämä työn, perheen ja kodin kanssa oli jatkuvaa tasapainottelua ja riittämättömyyden tunnetta. Arki oli liian usein taistelua aikaa, villakoiria, pyykkiä, rahahuolia, väsymystä ja epätoivoa vastaan. Kaaos oli pysyvä olotila. Ihmissuhteet natisivat ja loppujen lopuksi erosin. Ei elämä silti järjestynyt, mutta kaikkeen tottuu.

Emil Liljeblad

Olen suvusta, jossa on paljon uskonnollisuutta. Mummoni oli papin tytär ja mummoni veli, Emil Liljeblad, oli kirkkoherra ja lähetyssaarnaaja. Äitini serkku, Emilin tytär, piti meille sukulaislapsille pyhäkoulun tapaisia tilaisuuksia, joissa katselimme rainakuvia ambolaisista neekerilapsista. Aune-täti oli syntynyt Ambomaalla ja hänellä oli myös afrikkalainen nimi, Nahenda. Suurimman vaikutuksen minuun teki Aune-tädin sateenvarjoteline. Se oli kuivattu ja ontoksi koverrettu elefantin jalka. Perheessäni on ollut adventisti ja lasteni isän isoisän isä oli rovasti. Osaan kahdella kielellä ulkoa rukouksia.

Ihmisiä rukoilemassa Shanghaissa.

Ihmettelen uskovaisten luottamusta siihen, että kaikista maailman miljardeista ihmisistä juuri he olisivat jumalan valittuja, että juuri he olisivat löytäneet ainoan oikean jumaluuden ja uskon. Vain heille olisi kerrottu perimmäinen totuus ja vain he perivät taivaspaikan. Minusta se on hyvin arroganttia kaikkia muita ihmisiä kohtaan. Olen matkoillani nähnyt paljon hartautta ja vilpitöntä uskoa omiin jumaliin. Olen osallistunut voodoo seremonioihin, olen vieraillut kiinalaisissa temppeleissä, joissa ihmiset rukoilevat keskittyneesti kietoutuen pyhään savuun ja olen kuunnellut liturgioita ortodoksikirkoissa. En osaisi määritellä ketkä heistä ovat vääräoppisia. Mielestäni vääräoppisia ovat he, jotka tappavat ja tuhoavat uskonnon nimissä. En usko pyhään sotaan.

Voodoo rituaali Beninissä.

Olen ensimmäinen suvustamme, joka erosi lutherilaisesta kirkosta. En halua olla tapakristitty. Nyt en kuulu mihinkään seurakuntaan. Silti pelkäsin pitkään, että eroamisen rangaistukseksi jään vähintään auton alle. "Guds straff" oli lapsuudenkodissa tavallinen sanonta. Kammoan tiukkoja uskonnollisia oppisuuntia. Ajaudun kuitenkin helposti herkullisiin keskusteluihin eri uskontoihin kuuluvien ihmisten kanssa. Jos vastapuoli ei loukkaannu kyseenalaistamisesta, eikä hänellä juutu levy kiinni, nautin kunnon väittelystä.

Vapaaehtoisena Sambiassa

Jos sana on miekka – kuva on luoti. Kuva ohittaa järjen ja lävistää sydämen. Uskon kuvalla vaikuttamiseen, en vähättele kuvien voimaa.

Kuullessani, että Invalidiliitto koordinoi Vammaiskumppanuuden viestintä- ja globaalikasvatuushanketta “Kuvat kertovat” Suomessa ja Sambiassa, tiesin heti, että siinä haluan olla mukana. Ilmoittauduin samantien vapaaehtoiseksi.
En ajattele etukäteen vapaaehtoistyötäni roolien, toimenkuvien tai virkateiden kautta. Kuulen mielenkiintoisesta hommasta ja innostun. Suinpäin. 

Hankkeen tarkoituksena on kehittää vammaisille ihmisille valokuvauksen keinoin työkalu, joka tukee itsetuntemusta ja vahvistaa myönteistä minäkuvaa vammaisena ihmisenä Suomessa ja Sambiassa.

Perusajatus on lähtöisin Tampereelta. Siellä Validia-talon päivätoiminnan asiakkaat halusivat vaihtaa kokemuksia sambialaisten vammaisten ihmisten kanssa. Idean he olivat saaneet nähtyään IT-lehdessä jutun Invalidiliiton kehitysyhteistyöhankkeista.

Hanke jatkuu vielä 2013. Tulee oleman mielenkiintoista seurata, kuinka se kehittyy.

Klikkaa TÄSTÄ, niin näet Invalidiliiton Flicker-kansion Sambian työpajasta.
Vammaiskumppanuuden sivuilla on lisätietoja hankkeesta.

Sambiaan

  Lähden huomenna Sambiaan Invalidiliiton globaalikasvatushankkeen vapaaehtoiseksi. Jännittää ja tuntuu, että on vielä tuhat asiaa tekemättä. Toivottavasti ehdin tehdä kaikki mitä pitää ennen reissua. Lennämme ensin Lontooseen, sieltä Johannesburgiin ja sitten Lusakaan, josta meidät viedään yhteistyöjärjestön toimesta Chongween.

Kiitos teille kaikille kameran lahjoittajille. Palaan tähän.

Viikko peilimaassa

"Tereza katsoo itseään peilistä yrittäen nähdä sielunsa ruumiinsa pinnalla." Pikku-Finlandian voittajan, Sofia Tiiran, loistava essee, Heijastuksia, käsittelee sitä kuinka ihmiset tarkastelevat itseään ja identiteettiään peilin kautta.

Olin Cassun kanssa viikon Samoksella. Hän sai mukaan elämänsä ensimmäisen kameran ja olin päättänyt, että hän saa kuvata aivan mitä itse haluaa. Olin kuvitellut opettavani hänelle kameran käyttöä kaikessa rauhassa viikon aikana. Hän oppi sen heti. Cassu löysi kamerasta enemmän toimintoja kuin olin tiennyt siinä olevan.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka ihmiset kuvaavat itseään ja elämäänsä, joten odotin mielenkiinnolla mitä Cassu kuvaa. En ollut tullut ajatelleeksi, että olin läheisin matkalla mukana oleva ihminen ja me olemme yhdessä koko ajan. Joten koneiden, autojen ym. mielenkiintoisten aparaattien lisäksi hän kuvasi minua. Edestä ja takaa, mihin aikaan tahansa.

Cassu keksi kamerasta negatoiminnon ja hänestä oli hauskaa ottaa pelottavia kuvia Hirviö-Mumskasta.

Jouduinkin kohtaamaan ikääntymiseni. Siirtäessäni kuvat muistikortilta tietsikaan, näin silmäpussini, kainaloläskit, ryppyni ja helttani. Peilistä niitä ei osaa eikä halua katsoa. Kuvitelmani nuorekkuudesta rapisi kuva kuvalta. Tiira kertoo esseessään kuinka realismin aikana kirjailijat adoptoivat peilin symbolikseen, että peili edusti rehellistä, muokkaamatonta kuvaa todellisuudesta. Minä sanoisin, että lapsen kamera on kaikkein rehellisin peili.

"Sulla on ihanat läskit", lapsi sanoi lempeästi ja nipisteli iltaisin allini mustelmille, kun luimme yhdessä kirjoja. Siitä totuudesta sielukin lämpeni.

Vila vid denna källa...

Hauska VAPPU tuli ja meni.
Nyt kohti tulevaa kesÄä!

"Suli hanget ja nousi jo kukkien vyö,
sinilaine jo lyö, ja jo valkeni yö."

When Minnie walks in then the fun begins!
Yeah, Minnie's the one we're waitin' for.

 

...vår lilla frukost vi framställa...

Hagelstamin voimanainen.

Honkkarin vappunoita.

Rauhallista Pääsiäistä

Noidat luutineen ovat lomalla!

Valokuva, kuolema ja sydänäänet

"Millainen on minun tunneperheeni?" Siitä voisin kertoa pitkään ja vuolaasti, mutta viime perjantaina yritin visualisoida sitä IHME 2012 nykytaidefestivaalien voimauttavan valokuvan työpajassa. Sen ohjasi valokuvaaja, taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen, joka tunnetaan yhteisötaideprojektista Maailman ihanin tyttö.

Meitä oli 13 osallistujaa. Ennakkotehtävässä pyydettiin keräämään aineistoa omaan tunneperheeseen. Sain tietää päivää ennen, että pääsen peruutuspaikalle ja seuraava yö kului arkistoja kaivellen. Valitsin ja niputin kuvia suvustani ja perheistäni. Jo pelkkä kuvien lajitteleminen herätti  ajatuksia ja kysymyksiä. Miksi valitsen tuon, miksi en ota sitä missä olemme kaikki koolla ja hymyilemme suoraan kameraan?

Työpajassa opin valokuvan katsomisesta ja merkityksestä paljon sellaista, jota en aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi. Perhekuvat ovat aina kiinnostaneet minua. Olen se, jolle voi huoletta näyttää matka-, kissanristiäis- tai hautajaiskuvia. Katson niitä mielelläni ja tarkkaan.

Kirpputoreiltakin olen ostanut muitten ihmisten vanhoja perhekuvia. Eräs osallistuja sanoi, että hän on aina ihmetellyt ihmisiä, jotka ostavat vieraiden ihmisten kuvia. Minä olen yksi niistä. Näen heti kuvissa tarinoita ihmisten välisistä suhteista tai suhteettomuuksia. Erityisesti rakastan sodanaikaisia perhekuvia ja jälleenrakennuksen aikoina otettuja kuvia. 

Tummimmat kuvat olivat itselleni tärkeimpiä. Koska aikaa oli rajallisesti, tein koneelta katseltavan sarjan. Se syntyi kuin itsestään. Alitajunta oli tehnyt töitä ne muutamat tunnit, jotka ehdin nukkua kuvien lajittelun jälkeen. Koin merkittäväksi, että kerrankin ei tarvinnut olla kohtelias eläville tai kuolleille ja sain käsitellä heitä täysin sen mukaan miltä minusta tuntui. Työpajassa innostuin hommasta niin, että aion jatkaa sitä.

Jokainen osallistuja teki omanlaisensa esityksen, jonka sitten esitteli ryhmälle. Olisin kuunnellut niitä vaikka kuinka kauan. Työt olivat kirjeitä, höyheniä, taiteilijakirjoja ja -kansioita, ikoneja, kuvakasoja, palloja... on aina ihmeellistä nähdä ja kuulla kuinka täysin eritavalla ihmiset käsittelevät omaa elämäänsä. Ja silti, jossain kulkee kuitenkin se yhteinen kokemus, joka tekee kaikesta oudolla tavalla tuttua.
Christian Boltanskin Sydänarkisto on IHME-festareiden teemateos. Näin Boltanskin näyttelyn Helsingin Taidehallissa vuonna 1998. Näyttelyn oikea nimi oli Elokuun yö, mutta minun muistissani se on aina Boltanskia hämärässä. Näyttely käsitteli juutalaisvainoja ja yksityiskohtia en enää muista. 

Boltanskin työt ovat yleensä tilallisia, hän rakentaa niihin mystisen tunnelman. Muistan Taidehallin näyttelyn tunnelman ja hämärän. Ihmisten varjot ja rautasängyn. Kuten valokuvatyöpajassakin, Boltanskin tunnelmassa on se outo yhteinen kokemus. Haastattelussa hän sanoi, että kuollut ruumis ja valokuva merkitsevät hänelle samaa asiaa. Valokuvat ovat muistin avaimia ja koskaan et tiedä mikä kuva on viimeinen. "Kuolemasta jokainen voi löytää itsensä."

Olimme Jaskan kanssa Rikhardinkadun kirjastossa antamassa sydänäänemme Christian Boltanskin Sydänarkistoon. 

Omat sydänäänet saa cd:lle, jonka kotelossa on kuva Ejima saaresta. Se näkyy Teshiman saarelta, jossa on Sydänarkisto. Boltanski olisi halunnut arkiston Ejimalle, mutta sen käytännön järjestelyt olivat liian vaikeita. 

Boltanskin Sydänarkisto on Japanissa, Teshiman saarella. Siellä voi joka minuutti kuulla jonkun satunnaisesti valikoituneen henkilön sydämen äänen. Luulin tietäväni minkälainen ääni tulee sydämen lyönneistä, mutta se tieto taitaa olla peräisin jännitysleffoista. Jaska sanoi, että näitä oikeita ääniä pitäisi käyttää rasismin vastaisessa kampanjassa. Osaisitko äänen perusteella kertoa ihmisen ihonvärin tai uskonnon? Kuuntele tarkkaan...

Sydän kuvaa ihmisen identiteettiä. Sopii hyvin tähän aikaan, että luovutat identiteetin digimuodossa käytettäväksi anonyyminä osana maailmanlaajuista sähköistä arkistoa.

Oman sydämen syke kuulosti siltä, että minulla on vähintään rytmihäiriö. Äänittäjä sanoi, ettei siinä ole mitään kummallista tai poikkeavaa. Tuntui oudolta konkreettisesti tajuta, että henkiriepuni on tuon epätasaisesti pumppaavan lihasmöykyn varassa. Se tulee tömisemään toisella puolella maapalloa, en tiedä kuinka kauan. Ehkä kauan kuolemani jälkeen. 

Sydämelleni jää myös arkistonumero. Saimme Jaskan kanssa molempien sydänäänet samalle cd:lle. Kuuntelimme niitä hiljaisina iltapäiväruuhkassa autostereoista.